Lapsikaappaus määritellään Haagin lapsikaappaussopimuksessa (Haagissa 25. lokakuuta 1980 tehty kansainvälistä lapsikaappausta koskeva yleissopimus), joka oli saatettu voimaan Suomessa vuonna 1994. Kyseisen sopimuksen keskeinen sisältö on kirjattu myös lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annettuun lakiin (LHL, 361/1983). Lapsikaappaussopimuksen yhtenä perusperiaatteena (artikla 1) on omavaltaisesti muutetun asiantilan mahdollisimman nopea palauttaminen, jotta voidaan estää asiantilasta hyötyminen myöhemmissä viranomaisprosesseissa. Lapsikaappausasia käsitellään siksi erittäin kiireellisenä 6 viikon aikana hakemuksen jättämisestä.
Lapsikaappaus on kyseessä silloin, kun 1) lapsi viedään luvattomasti pois valtiosta, jossa lapsella oli asuinpaikka (luvaton poisvieminen), tai 2) lapsi jätetään luvattomasti palauttamatta kyseiseen valtioon esimerkiksi tapaamisoikeuden päätyttyä (luvaton palauttamatta jättäminen). Menettely on luvatonta, kun 1) se loukkaa lapsen huoltoa koskevia oikeuksia, jotka kuuluvat henkilölle, laitokselle tai muulle toimielimelle sen valtion oikeusjärjestyksen mukaan, missä lapsella välittömästi ennen poisviemistä tai palauttamatta jättämistä oli asuinpaikka, ja 2) näitä oikeuksia oli poisviemisen tai palauttamatta jättämisen hetkellä tosiasiallisesti käytetty taikka olisi käytetty, jos poisviemistä tai palauttamatta jättämistä ei olisi tapahtunut. Näistä molempien kohtien tulee täyttyä samanaikaisesti.
Menettely ei ole luvatonta eli kyseessä ei ole lapsikaappaus, jos oikeuksien haltija on antanut siihen suostumuksensa tai on sen joko nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksynyt. Tästä säädetään lapsikaappaussopimuksen lisäksi myös LHL 32 §:ssä. Huoltoa koskevilla oikeuksilla tarkoitetaan sopimuksen 5 artiklassa ja LHL 33 §:ssä tarkoitettuja oikeuksia, mutta erityisesti oikeutta määrätä lapsen asuinpaikasta.
Tärkeäksi kysymykseksi siinä onko kyseessä lapsikaappaus nouseekin se, mikä katsotaan lapsen asuinpaikaksi eri tilanteissa. Lisäksi tähän kysymykseen liittyy myös tuore korkeimman oikeuden ratkaisu (KKO 2025:102), jossa korkein oikeus katsoi, ettei tilanteessa ollut paikkaa mihin lapsen olisi voinut palauttaa. Kansainvälisissä tilanteissa, mitä lapsikaappausasiat ovat, on paljon liikkuvia osia. Lapsen asuinpaikkaa määriteltäessä käytetään kansainvälistä termiä ’habitual residence’, joka tarkoittaa lapsen vakiintunutta asuinpaikkaa. Se ei ole sama kuin väestörekisteriin merkitty osoite tai lapsen tämänhetkinen oleskelupaikka.
’Habitual residence’ arvioidaan tapauskohtaisesti ja se perustuu objektiivisiin seikkoihin eli lapsen olosuhteita kuvaaviin tosiseikkoihin. Pienen lapsen kohdalla painottuvat huoltajien asuinpaikka ja perheen sosiaaliset suhteet. Ensinnäkin lapsen asuinpaikka vastaa paikkakuntaa, jossa lapsella on elinpiirinsä keskus. Toiseksi on arvioitava kokonaisuutena, onko lapsen olinpaikka satunnainen tai väliaikainen vai ilmentääkö se integraatiota sosiaaliseen ympäristöön. Tässä tarkoituksessa on erityisesti otettava huomioon muun ohella eri jäsenvaltioiden alueilla oleskelun kesto, säännöllisyys, olosuhteet ja syyt, lapsen kansalaisuus, se, osaako lapsi kyseisen valtion kieltä, sekä lapsen perhesiteet ja sosiaaliset siteet kyseisessä valtiossa (mm. KKO 2019:37 kohta 12 ja KKO 2021:16 kohta 10). Jos lapsen asuinpaikan katsottaisiin lopulta objektiivisesti olevan siinä maassa, josta lasta vaadittaisiin palautettavaksi, kyseessä ei olisi lapsikaappaus ja hakemus hylättäisiin.
Korkein oikeus toteaa ratkaisussa KKO 2019:37 kohdassa 11 asuinpaikasta, että “unionin tuomioistuin on todennut asuinpaikan eroavan pelkästä tilapäisestä olinpaikasta siten, että asumisen on tavallisesti kestettävä tietyn ajan, jotta se voi ilmentää riittävää pysyvyyttä. Bryssel IIa -asetuksessa ei kuitenkaan säädetä vähimmäiskestosta. Asuinpaikan siirtämiseen vastaanottavaan valtioon liittyy erityisesti asianomaisen tahto siirtää sinne paikka, johon hän keskittää ja haluaa vakiinnuttaa elinpiirinsä pysyvästi tai tavanomaisesti. Oleskelun kesto voi siis olla vain indisio arvioitaessa asuinpaikan pysyvyyttä, ja tämä arviointi on suoritettava ottamalla huomioon kaikki kullekin yksittäistapaukselle erityiset tosiseikat (tuomio 22.12.2010, Mercredi v. Chaffe, C-497/10, EU:C:2010:829, 51 kohta).”
Jotta voidaan katsoa että kyseessä on lapsikaappaus, joudutaan siis tekemään ensin kunkin yksittäistapauksen erityiset tosiseikat huomioon ottava arviointi. Lapsen elämän vakiintuminen uuteen asuinpaikkaansa on katsottu palauttamisen estäväksi seikaksi. Yksi vuosi on Haagin sopimuksen 12 artiklassa katsottu ajanjaksoksi, jonka aikana lapsi pääsääntöisesti on kiinnittynyt uuteen asuinvaltioonsa niin, että palauttaminen olisi hänen etujensa vastaista. On myös tärkeää huomata, että sopimusta sovelletaan vain alle 16-vuotiaisiin lapsiin.
Tähän liittyy lopulta myös yleisemminkin kysymys siitä, onko lapsen palauttaminen hänen etunsa mukaista. Keskeisin kieltäytymisperuste palauttamiselle on vakava vaara lapselle. Tämän kieltäytymisperusteen soveltaminen ei edellytä välittömän konkreettisen vaaran olemassaoloa, vaan riittävänä voidaan pitää sitä, että objektiivisesti todettavien seikkojen perusteella vaaraa voidaan pitää todennäköisenä. Hallituksen esityksessä oli esitetty esimerkkinä tällaisesta tilanteesta se, että lapsi joutuisi elämään esimerkiksi pakolaisleirissä tai vastaavissa lapsen kannalta selvästi haitallisissa olosuhteissa (HE 60/1993 vp s. 37). Eli vaikka kyseessä olisikin lapsikaappaus, niin tällaisissa tilanteissa lapsen palauttaminen estyy.
Mikäli kyseessä on edellä todetuin edellytyksin lapsikaappaus Suomeen, lapsen palauttamista koskeva hakemus käsitellään Suomessa Helsingin hovioikeudessa. Jos lapsi on kaapattu johonkin toiseen maahan, niin hakemus käsitellään siinä maassa. Hakemus käsitellään siis aina siinä maassa, josta lapsi halutaan palautettavaksi.
Mikäli haluat asiasta lisätietoa, ota yhteyttä. Voit myös varata ajan maksuttomaan tilannekartoitukseen.
