Suomessa eron jälkeen yksinhuoltajuus on harvinainen, sillä yhteishuoltajuus on vahva lähtökohta, joka perustuu lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (LHL, 361/1983) 3 §:ään. Huoltajan tehtävistä säädetään LHL:n 4.1 §:ssä seuraavasti: ”Lapsen huoltajan on turvattava lapsen kehitys ja hyvinvointi siten kuin 1 §:ssä säädetään. Tässä tarkoituksessa huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, koulutuksesta, asuinpaikasta, harrastuksista sekä muista henkilökohtaisista asioista.” Lapsen huoltajat tekevät lasta koskevat päätökset yhdessä LHL 5 §:n mukaisesti.
Silloin tällöin asiat menevät eron jälkeen kuitenkin niin solmuun, että se saattaa ainakin väliaikaisesti vaikuttaa yhteishuollon toimivuuteen, jolloin yhteishuoltajuus muuttuu ainakin osin lapsen edun vastaiseksi. Tällöin yksinhuoltajuus voi tulla kysymykseen. Asiassa on kuitenkin tarpeen selvittää perinpohjaisesti, miten huoltajien väliset riidat ovat tosiasiallisesti vaikuttaneet yhteishuollon toimivuuteen. Silloin tällöin kun on myös niin, että toinen vanhemmista voi hakea yksinhuoltajuutta myös eräänlaisena kostona toiselle vanhemmalle. Koska yksinhuoltajuutta ei määrätä käytännössä koskaan etävanhemmalle, hakemuksen yksinhuoltajuudesta tekee yleensä lähivanhempi.
Yhteishuollon ja yksinhuollon välissä on myös mahdollisuus tehtävänjakomääräyksiin. Vanhemmat voivat keskenään sopia huoltoon liittyvien tehtävien jaosta LHL 7.5 §:n mukaisesti. Mikäli vanhemmat eivät pääse asiasta sopimukseen, myös tuomioistuin voi päättää huoltoon liittyvien tehtävien jaosta LHL 9.4 §:n mukaisesti. Mikäli toiselle vanhemmista sovitaan yksinhuoltajuus, voidaan myös sopia LHL 7.1 §:n 2 kohdan mukaisesti siitä, että toisella vanhemmalla on kuitenkin oikeus saada lasta koskevia salassa pidettäviä tietoja viranomaisilta ja yksityisiltä palveluntuottajilta joko kaikissa tai sopimuksessa määrätyissä asioissa (tiedonsaantioikeus). Myös tuomioistuin voi tehdä saman päätöksen 9.1 §:n 3 kohdan mukaan.
Mikäli yksinhuoltohakemus etenee tuomioistuimeen, sen tehtävänä on arvioida vanhempien yhteistoimintakykyä yhteishuollossa esimerkiksi seuraavien seikkojen pohjalta:
- ovatko vanhemmat kyenneet eron jälkeen sopimaan lapsen käytännön asioiden hoitamisesta
- onko vanhemmilla keskusteluyhteyttä
- onko vanhemmilla yhteneväiset kasvatusperiaatteet ja näkemykset lapsen tulevaisuuden järjestämisestä
- onko toinen vanhemmista käyttänyt väkivaltaa toista vanhempaa kohtaan
- onko vanhempien välinen konflikti patologinen eli pitkäaikainen ja syvä
- onko toisella vanhemmista vakavia puutteita huoltajakyvyssä (esimerkiksi mielenterveysongelmat tai päihteiden väärinkäyttö)
- onko vanhempien yhteistyölle käytännön esteitä (esimerkiksi asuminen eri paikkakunnilla)
- onko etävanhempi passiivisuudellaan tai muulla toiminnallaan estänyt tai hankaloittanut lapsen asioiden hoitamista
- onko yhteishuollon pääasiallisena motiivina pyrkimys kontrolloida toista vanhempaa ja puuttua tämän yksityisasioihinsa
On kuitenkin hyvä huomata, että tuomioistuin tekee huoltomuotoa koskevassa asiassa ratkaisun aina perustuen lapsen etuun. Näin ollen on hyvinkin mahdollista, että vaikka syyt vanhempien yhteistoiminnan puuttumiseen painottuisivat yksihuoltajuutta vaativaan vanhempaan, yksinhuoltajuus voidaan silti joissain tapauksissa myöntää tälle vanhemmalle. Tämä johtuu siitä, että ratkaisussa on otettava aina ensisijaisesti huomioon lapsen etu. Näin ollen toimimattoman yhteishuollon jatkaminen väärin toimineen vanhemman eräänlaiseksi ojentamiseksi ei voi ohittaa lapsen etua. Tämä on toki epäoikeudenmukaista oikein toimineen etävanhemman kannalta. Tilanteissa käytetään kuitenkin tapauskohtaista harkintaa, joten näissä on erittäin suositeltavaa käyttää asiaan perehtynyttä asiamiestä.
Mikäli sinulla on huoltoon liittyviä kysymyksiä, ota yhteyttä niin tehdään maksuton tilannekartoitus.
