Keskeisin kansainvälisen oikeuden instrumentti pakolaisten osalta on 28.7.1951 solmittu Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus (pakolaissopimus). Alunperin sopimus solmittiin suojaamaan niiden henkilöiden oikeuksia, joilla “ennen 1 päivää tammikuuta 1951 sattuneiden tapausten vuoksi […] on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta […]”. Sittemmin vuonna 1967 sopimuksen soveltamisalaa laajennettiin New Yorkin pöytäkirjalla koskemaan kaikkia vainottuja riippumatta ajankohdasta, milloin vaino tai pelko vainosta oli tapahtunut. Pakolaissopimus perustuu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artikla 14(1) oikeuteen hakea turvapaikkaa.
Yleissopimuksen 31 artiklan 1 kohdassa mainitaan keskeinen pakolaisen oikeus: “Sopimusvaltiot eivät ryhdy rankaisutoimenpiteisiin laittoman maahan saapumisen tai oleskelun johdosta niitä pakolaisia kohtaan, jotka tulevat suoraan maasta, missä, heidän elämänsä tai vapautensa on ollut uhattuna 1 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja jotka ovat luvatta tulleet tai luvatta oleskelevat sopimusvaltion alueella, kuitenkin edellyttäen, että nämä ilmoittautuvat viipymättä viranomaisille ja esittävät hyväksyttäviä syitä laittomalle saapumiselleen tai oleskelulleen.” Tämä artikla antaa siis de facto -pakolaisstatuksen jokaiselle, joka on tällaisessa tilanteessa. Näin ollen tämän statuksen kumoamiseksi valtion, jolta turvapaikkaa on haettu, tulee osoittaa, että pakolaisstatusta ei olekaan. Niin kauan kuin tätä ei ole osoitettu, turvapaikanhakijalla on tämä pakolaisstatus. Tätä statusta ei pidä sotkea myöhemmin mahdollisesti annettavaan pakolaisstatukseen, jolla pakolaisuus ikään kuin vain vahvistetaan kyseisen valtion toimesta.
Kiinnitän tässä yhteydessä kuitenkin huomiota käytettyyn ilmaukseen “tulevat suoraan maasta, missä”. Tätä kappaletta on tulkittu joissain piireissä niin, että pakolainen saisi siirtyä vain naapurimaahan vainoa pakoon, koska sinne saavuttuaan pakolaisella ei olisi enää pelkoa joutua vainotuksi. Tämä on kieltämättä ilmaus, joka on turhan tulkinnanvarainen. Tässä pakolaissopimuksen tulkinnassa on kuitenkin sovellettava Valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen 31 artiklaa, jonka 1 kohdan mukaan “[v]altiosopimusta on tulkittava vilpittömässä mielessä ja antamalla valtiosopimuksessa käytetyille sanonnoille niille kuuluvassa yhteydessä niiden tavallinen merkitys, sekä valtiosopimuksen tarkoituksen ja päämäärän valossa.” En voisi kuvitella, että toisen maailmansodan jälkeen olisi ollut tarkoitus millään tavalla rajoittaa pakolaisten liikkuvuutta useamman maan kautta.
On muistettava, että pakolaissopimus laadittiin nimenomaan Eurooppaa ajatellen, ja Eurooppa on useiden maiden tilkkutäkki. Näin ollen voidaan todeta, että tulkinta, jonka mukaan pakolaiset eivät voisi liikkua useamman maan kautta, on ainakin pakolaissopimuksen alkuperäisen tarkoituksen vastainen. Lisäksi pakolaissopimuksen 31 artiklan 2 kohdasta voidaan myös päätellä, että pakolaisten siirtyminen maasta toiseen on sallittua. Näin ollen ainakaan pakolaissopimuksesta ei saa tukea väitteelle, että pakolaisen tulisi asettua ensimmäiseen turvalliseen maahan. Lisäksi koska turvapaikkaa hakeva henkilö voidaan palauttaa pakolaissopimuksen systematiikan vuoksi vain lähtömaahansa, tässä on huomioitava pakolaissopimuksen artikla 33, joka kieltää henkilön palauttamisen maahan, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan pakolaissopimuksessa suojattujen oikeuksien vuoksi. Tämä ns. non refoulement -säännös on otettu suoraan myös Suomen perustuslakiin. Ilman sitäkin kyseessä on ns. jus cogens -normi, eli kansainvälisen oikeuden ehdoton normi, jota ei voi kansallisella lainsäädännöllä muutenkaan ohittaa.
EU-maiden sisällä on direktiivejä ja asetuksia, joilla on sovittu yhteisistä pelisäännöistä pakolaisasioissa. Yhtenä esimerkkinä on Dublin III -asetus (604/2013), jolla vahvistetaan turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan EU-maan määrittämisperusteet ja -menettelyt. Nämä yhteiset periaatteet ovat osa EU-oikeutta ja näin suoraan Suomessakin sovellettavaa lainsäädäntöä. Dublin III -asetus antaa kuitenkin paljon liikkumavaraa, ja epäselvissä tilanteissa joka tapauksessa se maa, josta on ensin haettu turvapaikkaa, vastaa hakemuksen käsittelystä. Asetuksen tarkoituksena on ollut selventää prosesseja ja yhteisvastuuta, eli tarkoitus ei ole ollut mitenkään vähentää pakolaissopimuksen vainottuja koskevia oikeuksia. Tavoitteena on ollut luoda EU:n alueelle yhtenäiset käytännöt.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että pakolaissopimus antaa vainotuille mahdollisuuden hakea turvapaikkaa mistä tahansa turvallisesta valtiosta, joka on ratifioinut pakolaissopimuksen. Tämä on ihmisoikeuksien turvaamisen kannalta erittäin positiivinen asia.
