Vihaista puhetta on ollut aina, ja se kuuluu sananvapauteen. Vihapuheella terminä viitataan kuitenkin lähinnä sellaiseen puheeseen, jota tulisi muiden perusoikeuksien turvaamiseksi välttää. Vihapuheen asemasta lainsäädännössä ja sen määrittelystä on käyty paljon keskustelua. Osa keskustelijoista pitää isoa osaa loukkaavasta puheesta helposti vihapuheena, kun taas osa olisi valmis sallimaan sananvapauden nimissä jopa muiden perusoikeuksien loukkaukset.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännön (mm. Handyside v Yhdistyneet kuningaskunnat nro 5493/72, 7.12.1976 ja Sunday Times v Yhdistyneet kuningaskunnat nro 6538/74, 26.4.1979) mukaan sananvapauteen kuuluvat paitsi positiiviset ilmaisut myös loukkaavat, häiritsevät ja huolestuttavat ilmaisut. Se, millainen puhe luokitellaan tai tulisi luokitella lainsäädännössä rangaistavaksi riippuu sananvapauteen ja muihin perusoikeuksiin liittyvistä tulkinnoista. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 17 artiklan oikeuksien väärinkäytön kielto tarkoittaa, ettei mitään oikeutta voida käyttää siten, että se tekee tyhjäksi tai rajoittaa muita perusoikeuksia enemmän kuin yleissopimuksessa on sallittu. Tämän vuoksi myös sananvapauden käyttämiseen voidaan puuttua muiden perusoikeuksien turvaamiseksi.
Vihapuhe ei ole kuitenkaan yksinkertainen määriteltävä. Olen itse määritellyt vihapuheen seuraavasti mm. Edilexiin tekemässäni kirjoituksessa 12.5.2020 vihapuheen rikosoikeudellisesta määrittelystä: “Vihapuhe on ilmaisunvapauden käyttöä pelottelu-, vaientamis- tai kiihottamistarkoituksessa vaikuttimena sellaiset henkilöön tai ihmisryhmään liittyvät ominaisuudet kuten etninen tai kansallinen alkuperä, uskonto tai uskonnottomuus, ammatti, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, seksuaalinen identiteetti, vammaisuus tai muu vastaava ominaisuus.” Tämä määrittely ei ole täydellinen, mutta se antaa suojaa muille perusoikeuksille kieltämällä asiattoman sananvapauden käytön ennen kaikkea vähemmistöihin kohdistuvaan pelotteluun, vaientamiseen tai kiihottamiseen. Otan mielelläni vastaan parannusehdotuksia määritelmälle.
Suomen lainsäädännössä vihapuhe on keskittynyt kuitenkin suojaamaan erityisesti kansanryhmiä. Tämä on toki tärkeää, mutta yksilöiden suoja vihapuhetta vastaan on samalla jäänyt liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi jotkut toimittajat ja tutkijat ovat joutuneet ottamaan vastaan kohtuuttomia määriä vihapuhetta, joka on väistämättä vaikuttanut heidän työhönsä negatiivisesti. Etenkin vihapuheen seuraava askel eli maalittaminen on heikentänyt näiden ihmisten perusoikeuksia, ennen kaikkea sanan- ja liikkumisvapautta, kohtuuttomasti.
Käyn vielä maalittamista ja vihapuheen eri ilmentymiä tarkemmin läpi erillisissä kirjoituksissa.
