Verkkojulkaisun rikosvastuu vihapuheessa

Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKS) laati jo 21.12.2012 työryhmän raportin Dnro 17/34/11 “Rangaistavan vihapuheen levittäminen Internetissä”, joka on edelleen hyvä kooste rangaistavan vihapuheen määrittelystä ja rikosvastuun kohdentumisesta Internetissä. Työryhmän puheenjohtajana toimi Mika Illman, ja työryhmän muut jäsenet olivat Marko Forss, Pia Holm, Simo Kolehmainen ja Juhani Vuorisalo.

Raportti antaa hyvän kokonaiskuvan siitä, missä Suomen tämänhetkinen lainsäädäntö vihapuheen Internetissä levittämisen suhteen on. Nostan raportista pari ydinkohtaa esimerkkien kautta. Julkisuudessa on ajoittain ollut epäselvyyttä siitä, miksi esimerkiksi Päivi Räsänen on edelleen syyteharkinnassa vuoden 2004 homovastaisesta Luther Säätiölle kirjoittamastaan pamfletista “Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”, mutta esimerkiksi Hussein Al-Taee on päätetty jättää syyttämättä hänen vuosina 2011-2016 julkaisemista törkeistä Facebook-kirjoituksistaan. Molemmissa tapauksissa oli periaatteessa yhtä lailla kyse kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistöt täyttäneistä kirjoituksista, joten näiltä osin tapauksissa ei ole eroa.

Parlamentaarinen immuniteetti suojaa kansanedustajia, ja tässä tapauksessa molemmat ovat kansanedustajia. Immuniteetti kuitenkin koskee perustuslain (PL, 731/1999) 30.2 §:n mukaan kansanedustajan menettelyä valtiopäivillä, eli se koskee kansanedustajan puheenvuoroja, kirjelmiä ja äänestyksiä, jotka liittyvät välittömästi kansanedustajan toimintaan ja osallistumiseen täysistunnossa, valiokunnissa ja eduskunnan valitsemissa muissa toimielimissä. Näin ollen immuniteetti ei koske kansanedustajan lausumia omassa blogissaan tai muilla internetsivustoilla, joten Räsänen ja Al-Taee ovat molemmat rikosoikeudellisessa vastuussa kirjoituksistaan.

Yksi keskeisimmistä eroista näiden kahden tapauksen välillä on se, että kun Al-Taee on sekä julkisesti pahoitellut kirjoituksiaan että poistanut ne jo ennen politiikkaan tuloaan Facebookista, Räsänen pitää edelleen tiukasti kiinni kirjoituksensa sisällöstä, ja kirjoitus on edelleen tätä kirjoitettaessa Luther Säätiön sivuilla ladattavissa. Tämä on näiden kahden tapauksen ratkaiseva ero mahdollisen rikoksen vanhentumisen kannalta. Kun painetun kirjoituksen rikosoikeudellinen vanhentuminen alkaa painamishetkestä, Internetissä olevan kirjoituksen rikosoikeudellinen vanhentuminen alkaa vasta siitä hetkestä, kun se on ollut viimeksi yleisön saatavilla. Näin ollen Räsäsen kirjoitus on rikosoikeudellisesti edelleen tuore, vaikka se on julkaistu Internetissä jo vuonna 2004, koska se on edelleen yleisön saatavilla.

Lisäksi on huomattava, että Räsäsen tapauksessa myös Luther Säätiöllä on mahdollinen rikosoikeudellinen vastuu kirjoituksesta, etenkin siitä lähtien kun se on tullut tietoiseksi sivuillaan saatavilla pidetystä mahdollisesti lainvastaisesta sisällöstä. Sen jälkeen kun ylläpitäjä on tullut tosiasiallisesti tietoiseksi mahdollisesti lainvastaisesta sisällöstä, mutta päättää sallia aineiston saatavilla olon jatkumisen, ylläpitäjä ottaa myös oikeudellisen vastuun kirjoituksen levittämisestä. Tällöin kyse on tunnusmerkistön mukaisesta aktiivisesta aineiston pitämisestä yleisön saatavilla. Tähän ylläpitäjän vastuuseen on kuitenkin työryhmän mukaan suhtauduttava varauksella.

Internetissä julkaistun aineiston kanssa kannattaa siis olla varovainen, koska rikosoikeudellinen vastuu ei ala vanhentua kuin vasta sen jälkeen kun aineisto ei ole enää saatavilla. Vaikkakin aineistoja on vaikea saada kokonaan pois Internetistä julkaisemisen jälkeen, koska Internet elää omaa elämäänsä, voidaan katsoa riittäväksi, että julkaisija tekee kaikki kohtuulliset toimenpiteet aineiston poistamiseksi omalta osaltaan, jotta rikosoikeudellinen vastuu alkaa vanhentua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.